lauantai 4. lokakuuta 2014

Talvimaan Kielo 5

Päästessään irvistelevän postilaatikon kohdalle Kielo pysähtyy kuin seinään. 
-Kettu! Miten se pärjää yksin! Entä jos äiti huomaa sen! Kielo on jo kääntymässä kannoillaan ja ryhtymässä juoksemaan takaisin tupaan, kun tyttö huomaa pörheän ketunpojan istuvan postilaatikon vieressä.
-Mennään jo, kettu sanoo ja venyttelee itseään, harottaen tassunsa leveiksi räpylöiksi. Kielo kallistaa päätään katsoen kettua ihmeissään. 
-Tuletko sinä mukaani? Ethän sinä voi!, Kielo huudahtaa peloissaan, Isot pojathan saisivat sinut käsiisi ja tekisivät sinusta vielä karvalakin! Tai keinujatytöt kiskovat sinua hännästä ja laittaisivat sinut liekaan! Ei, et saa tulla mukaan, Kielo huutaa täyttä kurkkua.
 -Älä höpsi, kettu sanoo ja lähtee kipittämään kylätietä eteenpäin. Kielo pyyhkii kyyneleet silmistään ja lähtee seuraamaan Kettua. 
-Jos aiot tulla mukaani, Kielo sanoo hengästyneenä tavoitettuaan ketun, sinun on pysyttävä piilossa, vaikka repussani!
 -Jaa, että Kettu repussa, kettu tuumaa ja irvistää niin että hampaat välkähtävät aamuauringossa. Kettu pysähtyy istumaan, katsoen Kieloa tarkasti. 
-Älä huolehdi Kielo. Minä tulen sinun mukaasi ja lupaan, ettei kukaan huomaa minua. Minuahan ei pöllyytetä tai kiskota hännästä eikä varsinkaan laiteta liekaan! Ei. Kukaan ei edes tajua, että minä olen kanssasi, vain sinä tiedät. Kettu puhuu rauhallisesti ja katsoo rävähtämättä Kieloon. 
-Vain sinä tiedät Kielo. Mietipä sitä! Mikä salaisuus! Mikä mahtava jekku! Sinä menet kouluun ihan muina tyttöinä ja sinulla on kettu mukanasi! Eikä kukaan arvaa mitään! Voi pojat, kylläpä sinua mahtaa hymyilyttää! Kettu pomppaa pystyyn ja lähtee kipittämään häntä villisti viuhkuen. Kielo lähtee seuraamaan kettua epäuskoisena. 
-Miten kukaan voisi olla huomaamatta kettua! Minullehan nauretaan entistä enemmän, jos tulen kouluun metsäneläin kintereilläni. Kielo kuvittelee jo mielessään kaikkia niitä uusia haukkumasanoja, joita isot pojat kylätiellä hänelle keksisivät. Huomaamattaan Kielo on saavuttanut Ketun ja kettu katsoo Kieloa kuin hymyillen, kannustaen tätä kulkemaan reippaasti vierellään. Kielo ei voi olla hymyilemättä ja tuntematta riemua katsoessaan ketunpojan kapeaa kuonoa ja tuuheaa, kimaltelevaa turkkia. Kielon hymy nousee kohti korvia ja hänen sydämensä pamppailee rauhallisesti rinnassa. Kielo kävelee rauhallisemmin, ja kettukin hidastaa askeltaan.
 -Tässä on nyt Jotain Kummallista, Kielo miettii. On hiljaista! Kielo katsoo ojaan ja lumipenkkaan. Siellä lumen keskellä, pipot vinossa ja posket punaisina seisoo poikajoukko. Yhdellä on lumipallokin kädessä! Mutta mikseivät ne tee mitään. Kielo kävelee tuijottavan poikajoukon ohi askel kerrallaan, tuntien vieläkin hymynkareen poskillaan. Hiljaisuudessa kuuluu vain Kielon huopikkaiden narskunta lunta vasten.

Silmänräpäyksessä Kielo on koulun pihalla ja tällä kertaa hän ei ole lumipaakkien täplittämä eikä hänen hengityksensä vingu juoksemisesta. Portaiden luokse päästyään Kielo tajuaa sittenkin myöhästyneensä. Isot tytöt ovat jo keinuilla ja muidenkin lasten äänet kiirivät iloisina koulun pihalla. Kauhu jysähtää Kielon sisuksiin kuin tykinkuula ja hän tuntee kuinka vatsa muljahtaa ympäri palttoon alla. Mutta silloin Kettu tekee valtavan loikan suorilta jaloiltaan ja hyppää Kielon syliin. Pehmeä, hentoinen eläin tuntuu Kielon käsien suojassa, vatsan päällä rauhoittavalta. Kettu iskee Kielolle silmää ja hieroo poskeaan tytön palttoon karkeaa pintaa vasten. Kielon posket nykivät palavasta halusta hymyillä ja nauraa.
 -Minun oma kettuni! Minä suojelen sinua kaikelta, hännännykijöiltä ja pöllyyttäjiltä ja muilta ilkimyksiltä, Kielo tuumii päättäväisesti. Mikään ei saisi satuttaa hänen Omaa Kettupoloaan.
 -Ei, Kielo, Minä suojelen Sinua Kaikelta, kettu sanoo ääni tulvillaan rakkautta ja päättäväisyyttä.
Yht'äkkiä Kielo huomaa muiden lasten juoksevan ohitseen, kun opettaja soittaa kelloa ovensuussa. Kaikenkokoiset lapset vilisevät Kielon silmissä pulisten ja nauraen eikä kukaan kiinnitä häneen mitään huomiota. Kukaan ei tuupi, kukaan ei kisko letistä, kukaan ei huikkaa edes yhtä satuttavaa sanaa. Joku pisamanenäinen poika katsoo Kieloaa ohimennessään ja hymyilee! Kielon jalat ovat juurtuneet hämmästyksestä paikoilleen, kun kettu tuuppii häntä sylissä.
 -Äkkiä nyt,se kuiskaa, olet viimeinen pihalla, äkkiä sisälle! Kielo ei saa sanaa suustaan vaan tallustelee epäuskoisena sisälle. Verannalla kettu hyppää Kielon sylistä lattialle ja ravistelee turkkiaan ja kipittää luokkaan Kielon edellä.
 -Tämähän toimii! Me jekutamme kaikkia, yhdessä, minä ja Kettu! Kielo hykertelee mielissään ja kiskoo palttoon päältä ja ryntää luokkaan. Kielo kiiruhtaa pulpettinsa ääreen eturiviin ja siellä, hänen pulpettinsa alla, Kettu istuu tarkkaavaisena odottaen häntä. Kielo tuntee ketun painautuvan jalkojaan vasten lattialla, kun opettaja aloittaa matematiikantunnin.

Koulupäivä on samanlainen kuin jokainen sitä edeltävä, mutta samalla aivan erilainen kuin yksikään aiempi. Kielo tuntee outoa rauhallisuutta ja iloa. Välitunnilla kettu seisoo Kielon vieressä ja Kielo uskaltautuu katselemaan muita oppilaita rohkeammin kuin ennen. Millainen vilske pihalla onkaan! Eikä Kieloa pelota ollenkaan. Eikä kukaan kampita Kieloa sisälle mentäessä tai lällätä hänelle ruokajonossa. Ruokalan täti on yhtä ystävällinen kuin ennenkin, mutta tällä kertaa täti sujauttaa Kielon taskuun kaksi korppua ja nauraa tietävän oloisena, kun Kielo hämmästelee taskunsa sisältöä. Koko päivän ajan kettu seuraa Kieloa vaitonaisena, aina muutaman askeleen päässä ja oppitunneilla kettu nukkuu tuhisten pulpetin alla. Koko päivä on kuin unta!

Kun viimeinen oppitunti päättyy ja opettaja antaa luvan lähteä kotiin, Kielo empii nousta pulpetista. Silloin kettu suhahtaa lattialta: -Mene vain! Minä suojelen sinua! Kieloa naurattaa, pieni Kettu on niin itsevarma! Se on hädintuskin rusakon kokoinen, mutta silti se luulee pystyvänsä suojelemaan häntä. Jos pieni kettu voi olla noin rohkea, että tulee ihmisten keskelle kouluun, voin minäkin yrittää olla vähän rohkeampi, Kielo päättelee. Tyttö kävelee varovaisesti kohti naulakoita, missä muut oppilaat pukevat jo päälleen ja puheensorina täyttää kapean käytävän. Aluksi Kielo painaa päänsä rintaansa vasten, jännittäen lihaksensa. Nyt ne iskevät, Kielo pelkää, mutta kun mitään ei tapahdukaan, Kielo nostaa hitaasti päänsä pystyyn. Ei vieläkään nimittelyä eikä tuuppimista. Kielo hymyilee ja ryhtyy pukemaan päälleen reippaasti. Kettu on pompannut kenkätelineen päälle ja nuolee tassujaan tarkasti.

Paljaspäisenä Kielo astelee ulos koulusta, ja ensimmäistä kertaa aikoihin hän ei tunne pakottavaa tarvetta juosta kotiin. Ilma on melkein lämmin ja aurinko tiputtelee timanttisäteitään Kielon ympärille. Pakkasukko hohottaa vaimeasti, se on väsynyt mutta jaksaa hieman uhitella. Lapset hajaantuvat suuntiinsa, kuka minnekin päin kylää, toiset yksin, toiset pienissä ryhmissä. Kielo suuntaa kulkunsa varmoin askelin, kettua seuraten, kohti kylätien perimmäistä kaarretta, kohti kotia.


Kielo katselee, kuinka kettu kirmailee pitkin ojia ja pellonpiennarta, tehden ihmeellisiä loikkia ilmassa, jahdaten jotain näkymötäntä hangen pinnalla. Sen tuuhea häntä liehuu kuin tulenliekki takassa. Ketun kirmailua katsellessaan Kielo tuntee pakottavaa halua päästää ilonsa ulos pakahtuvasta rinnastaan ja pyrähtää juoksuun, hypäten ojan yli ja heittäytyen pehmeään, upottavaan hankeen selälleen. Hän katselee kimmeltävää taivasta yläpuolellaan ja tuntee lumen karkaavan kauluksesta takin sisälle. Kielo ei edes huomaa lumen sulavan niskansa lämmössä, vaan levittää kätensä ja jalkansa levälleen, tehden lumienkelin pellon koskemattomalle peitteelle. Kielo sulkee silmänsä ja tekee suuren, kauniin lumienkelin, joka voi lehahtaa vahvoilla siivillään taivaaseen, kunhan Kielo nousee sen päältä pois. Kielo nauraa ääneen silkasta riemusta ja avaa silmänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti