keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Talvimaan Kielo 4


Illalla Kielo seisoo vessassa, varpaat kylmästä kipristellen ja katsoo itseään peilistä. Kielo on surullinen. Surullisempi kuin koskaan ja hänen poskelleen kirpoaa pullea suolainen kyynel. Äiti kuorsaa tuvassa sikeästi ja talon seinät valittavat pakkasen paukkuessa ulkona. 
-Olen maailman yksinäisin tyttö, Kielo lausuu sanat juuri ja juuri ääneen. Hän painaa päänsä rintaasa vasten ja nyyhkäisee.

Silloin, juuri sillä nyyhkäisyn täyttämällä hetkellä Kielo kuulee rapinaa. Rapinaa ja sitten mutinaa. Mutinaa ja sitten, ikään kuin pienen kielen aikaansaamaa lipomista. Kielo säpsähtää ja kääntyy ympäri pienen pienessä vessassa. Hän pyyhkäisee poskiaan ja tarkentaa katsettaan hämärässä kopissa. -Kuka siellä, Kielo tivahtaa. Oven pielessä häälyy jokin pieni, punertavaa valoa hohtava olento. Punertavaa ja sitten valkeaa. Valo kirkastuu äkisti ja Kielo ei ole uskoa silmiään. Vessan ovenkarmiin nojaa pieni kettu. Sen hännänpää, tassut ja kuono hohtavat valkoisina.
-Kielo, kettu mumisee. 
-Kielo, kettu sanoo selvemmin, olen väsynyt, mennään jo nukkumaan, Kettu sanoo aivan selvästi. Kielo seisoo jähmettyneenä peilin edessä ja tuijottaa pientä eläintä. 
-Nukkumaan? Sinä haluat minun kanssani nukkumaan, Kielo kysyy. 
Pieni eläin raaputtaa korvantaustaansa ja haukoittelee makeasti, niin että ruusunpunainen kieli näkyy kippuraisena sen kidassa. Eläin ei virka enää mitään vaan lähtee lontustelemaan kohti tupaa. Kielo hieroo silmiään ja pieni arka ilon läikähdys kuplii hänen rinnassaan. Kun Kielo oli pieni, hän toivoi itselleen lemmikkiä. Joka joulu ja syntymäpäivä ja joskus siinä välissäkin Kielo pyysi Äidiltä itselleen pientä koiraa tai kissaa, mutta Äiti sanoi vain, että eläimistä on liikaa murhetta. Äiti puhui kyynelsilmin luopumisesta ja menettämisestä, eikä Kielo ymmärtänyt, hänhän pitäisi eläimestä hyvää huolta, ei sille mitään kävisi.

Mutta nyt, Äiti on hädintuskin itsekään olemassa, ei hän huomaisi, vaikka tuvassa asustelisi heidän kahden lisäkseen pieni ketunpoika, ei varmasti huomaisi! Kielo hiipii takaisin tupaan ja tarkentaa katsettaan hämärässä. Kielon tyynyn vieressä on pieni, rauhallisesti kohoileva möykky. Kielo asettuu varovasti Ketun viereen ja palaa halusta koskettaa olentoa. Se näyttää niin pehemältä ja lämpimältä. Kettu kääntyy ympäri, katsoo Kieloa mustilla, loimuavilla silmillään. Kielo hymyilee pimeässä ja koettaa tukahduttaa halunsa nauraa ääneen, niin onnellinen hän on. Ihan varovasti tyttö hipaisee ketun turkkia. Kun se ei katoakaan hänen kosketuksestaan tai säpsähdä pitäen silitystä epämiellyttävänä, Kielo rohkaistuu ja silittää olentoa hieman lisää. Ketun silmät ovat puoliummessa ja se maiskuttaa suutaan nautinnollisesti. Kettu näyttää jo nukahtaneen ja Kielo vetää varovaisesti kätensä pois, kun pieni karvamytty avaakin silmänsä ammolleen ja lipaisee Kielon kättä. Ensin varovasti, koko ajan katsoen Kieloa silmiin, kuin varmistaakseen, että tyttö ei kavahda pois pitäen kosketusta epämiellyttävänä. Varmistuksen saatuaan Kettu nuolee Kielon kättä silmät ummessa, lipoo Kielon sormenpäitä, sormenvälejä ja kämmentä ja lopulta nukahtaa pieni kuono Kielon kämmennen päällä. Kielo on hämmästyksestä ymmällään, mutta samalla hänen sisällään kuohuu maailman ihanin hyvänolon aalto, joka tuudittaa hänetkin syvään, rauhalliseen uneen.

Seuraava aamu valkenee kirkkaana ja kalpea aurinko tunkeutuu tuvan hahtuvaisten verhojen väleistä sisään innokkaana. Kielo herää aiemmin kuin ikinä, aivan itsestään. Kello ei ole vielä soinut ja Äitikin nukkua tuhistaa keinutuolissa vaiti. Kielo säpsähtää kauhistuneena. Kettu! Oliko se vain unta, Kielo miettii jo valmiiksi pettyneenä, eikä uskalla kääntyä katsomaan selkänsä taakse. Mutta siellä seinän ja tyynyn välissä nukkuu kippuralla pieni kettu. Se on punainen karvakasa, valkoinen hännänpää ja tassut ovat piilossa kiepissä. Kielo hymyilee ja vain katselee kettua. 
-Antaa pikkuisen nukkua. Mistähän sinä oikein olet tullut, oletko pujahtanut ovesta sisään huomaamattani, Kielo miettii. Kettu avaa toisen silmänsä ja katselee Kieloa. 
-Kielo, kettu sanoo tytön nimen, kuin se olisi maailman kaunein ja ihmeellisin nimi, maistellen sanaa ja heläyttäen sen ilmoille kuin sävelen. 
-Minä olen Ihan Tavallinen Kielo vain, Kielo sanoo hämmentyneenä. Mutta sinä olet kyllä täydellisen ihana Kettu, Kielo kuiskaa. Kettu nostaa häntänsä kiepistä ja paljastaa koko pienen kapean päänsä. 
-Niin olenkin, kettu sanoo ja näyttää kuin se hymyilisi. Mutta minä tunnen sinut, kettu kuiskaa myös. Sinä olet täydellisen ihana Kielo, kettu sihauttaa salaisuutensa pienten mustien huultensa raosta.
Kielon silmät ovat kummastuksesta ammollaan ja silloin eläin nousee venytellen istumaan Kielon syliin. 
-Sinulla on kiire, kettu tokaisee. Kielo havatuu ja huomaan kellon viisareiden naksuttavaisen tanssin edenneen jo pitkälle. Kielo kiskaisee itsensä hätääntyneenä pystyyn ja pinkaisee keittonurkkaukseen kolistelemaan kattiloita ja kahvipannua.


-Tyhmä Kielo, olen maailman huonoin tytär! Äidin leivät, Äidin kahvi! Kielo toruu itseään kulmat kurtussa. Äidillä ei ole ketään muuta kuin minut, Minun on huolehdittava äidistä! Kielo puhisee lähes kyynelsilmin itselleen. Äiti herää keinutuolissa, Kielo tietää sen katsomattakin, koska tuvasta alkaa kuulua rauhallinen keinutuolin jalasten narske. Kielo keittää puuroa vain Äidilleen, hän ei tänä aamuna ehdi syödä Äidin kanssa tai muuten hän myöhästyy koulusta ja joutuu saapumaan pihalle yhtä aikaa kaikkien muiden lasten kanssa, niin ei saa tapahtua! Kielo antaa puuron äidille ja asettelee kahvin ja leivät pöydälle, suikkaa äidille suukon ja kiirehtii pukemaan. Palttoo, huopikkaat, reppu, tumput. Karvahattu on jossain hukassa, mutta Kielolla ei ole aikaa etsiä sitä. 
-Mieluummin palellutan pääni kuin olen myöhässä koulun pihalta, Kielo päättää. Kielo syöksyy ulos ja paiskaa mäntykahvaoven perässään kiinni. Hän juoksee pitsihansikoitujen rouvien välitse kohti kylätietä, asetellen samalla reppuaan paremmin selkäänsä.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti