keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Talvimaan Kielo 3

-Kumma-Kielo, Kiero-Kielo, Kikkura-Kielo, KukkaisKielo, lällä-lällä-lää! 
Kielo peittää korvansa tumpuillaan ja jatkaa kävelemistä ilkkuvan joukon läpi. Hän mutristaa suunsa tiukkaan suppuun ja kulmansa kurttuun. Kylänraitin pojat, yläkoululaiset ovat joka aamu Kieloa vastassa matkalla kouluun. Ja joka kerta pojat keksivät uusia sanoja joilla satuttaa Kieloa. Onneksi Kielo on nopea jaloistaan ja osaa näyttää erityisen tuimalta. Kun huopikkaat kuljettavat häntä eteenpäin, pojat jäävät taakse ja ilmassa kiirii räkäinen nauru. 

-Senkin räkänokat. Senkin kakkasäkit! Kielo kiroaa mielessään ja jatkaa matkaa koulun pihalle. Koulu sijaitsee kylätien puolessavälissä sankan kuusimetsän laidassa. Juosten matka sinne kestää viisi minuuttia. Kielo on laskenut ajan pienestä violetista leijona-rannekellostaan, jonka hän on saanut Kukkaisisältä kuusivuotiaana. Koulun pihalla on jääkenttä ja suuri aitta sekä keinu. Koulu on iloisen punainen eivätkä sen valkoiset ikkunanpielet hilseile kuten kotona. Kielo kävelee portaiden luokse ja huomaa ikkunassa opettajan kasvot. Verhot heilahtavat ja opettaja katoaa luokkaan. Kielo on aina etuajassa. Hän tahtoo olla ensimmäinen koulun pihassa, hän tahtoo olla ensimmäinen, joka astelee sisään kun rehtori avaa oven viittätoista minuuttia vaille kahdeksan. Silloin muut oppilaat ovat vasta saapumassa pihalle ja Kielo saa mennä rauhassa sisään luokkaan.
Joka päivä Kielo istuu valmiina luokassa kun tunti alkaa vähän yli kahdeksan. Hän istuu pulpetissaan ja katsoo eteenpäin. Koulupäivä kestää kello kahteen ja niiden kuuden tunnin aikana paras hetki on ruokailu. Keittiön vanha Martta on pullea, lämmin täti, joka antaa Kielolle aina vähän enemmän ruokaa kuin muille ja ruokalasta poistuessaan Martta livauttaa Kielon mekon etutaskuun karamellin ja hymyilee Kielolle tietäväisenä ja iskee tytölle silmää.

Välituntien aikana Kielo pysyttelee koulun ulko-ovien lähettyvillä. Joskus hän muovailee lumikissoja ja -koiria. Kielo tekee sen, vaikka tietää hileisten olentojensa olevan päivän loppuun mennessä pelkkiä murjottuja lumikasoja. Joskus Kielo tarkkailee kiinnostuneena muiden tyttöjen leikkejä keinujen luona. Ilakoivat naurunkiljahdukset saavat Kielon sielun värisemään ja katseen siirtymään kohti tyttöjä. Mitään muuta Kielo ei tahtoisi niin paljon, kuin olla yksi noista keinuvista tytöistä. Kaikkein eniten Kielo kadehtii Siniä, jolla on pitkä musta tukka, kirkkaanvihreät lapaset ja nauru, joka kuulostaa taivaanporttien helinältä. Sini asuu Kirkonkylällä suuressa keltaisessa talossa, jonka piippu tupruaa aina iloisesti ja Sinin pihalla astelee kaunis ajokoira, joka heiluttaa aina häntäänsä, kun ohi kulkee ihmisiä. Vaikka Kielon Koti On maailman Paras Paikka, joskus hän kuvittelee olevansa Sinin kadoksissa ollut kaksoissisko. Mutta aina kesken niiden kuvitelmien Kielon mieleen palaa kuva vanhasta Kukkaisäidistä ja Kielo jättää haavensa sikseen.
- Äiti tarvitsee minua, äidillä ei ole ketään muuta kuin minut, Kielo sanoo itselleen.

Koulupäivän päättyessä Kielo hoputtaa huopikkaansa juoksuun. Hän ei halua jäädä koulun pihalle leikkimään muiden kanssa, hän ei halua kuunnella muiden tyttöjen puheita loppupäivän leikeistä. Kielo juoksee kotiin ja viisi minuuttia koulun pihaa myöhemmin hän seisoo tutulla pihapolulla koivunoksien tervehdysten keskellä. Silloin Kielo huokaisee syvään. Nyt olen turvassa. Irvistävä talo On Maailman Turvallisin Paikka. Mutta mäntykahvaisen oven sulkeuduttua Kielon sydäntä kouraisee hieman, kun hän näkee Kukkaisäidin keinutuolissaan mutisemassa näkymättömille olennoille ikkunan takana. Surullisuus tuoksuu ummehtuneelle, kuin polun pohjalla maatuville lehdille syksyn taittuessa talveksi. Kielo juoksee Äidin luokse, halaa tätä lujasti ja katsoo ikkunasta. Mitähän Äiti siellä näkee. Vaikka hän kysyisikin, tämä ei osaisi vastata. Mutta sydämessään Kielo tietää, että Äiti odottaa Kukkaisisää. Mutta maailma vei Isän, eikä häntä enää ole. Ikkunan takana on vain tyhjä, hiljaisena huokaileva Talvimaan maisema.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti