keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Talvimaan Kielo 2

Aamut irvistelevässä tuvassa ovat Kielon lempihetki päivästä. Silloin on kiire ja paljon touhua ja Kielon poskille kohoaa punaiset läiskät, kun hän hoitaa askareita ennen kouluun lähtöä. Usein Kielo herää liian myöhään ja joutuu pinkaisemaan ylös sängystä hiukset vielä unesta sykkyrällä ja kasvot tyynynjälkien peitossa. Kielo keittää aamupuuroa itselleen ja äidilleen ja tekee samalla valmiiksi pinon voileipiä äidille päivän varalle. Hän voitelee leipäviipaleet ja asettaa joka siivulle palat lauantaimakkaraa ja tomaattia. Termoskannuun Kielo keittää vahvaa kahvia ja itselleen pieneen mukiin teetä, johon hän laittaa kolme sokeripalaa. Kielo asettelee leivät ja kahvin kuppeineen Äidin viereen pienelle pöydälle ja syö Äidin kanssa kaurapuuron. Kielo juttelee Äidille, kertoo tälle minkälaisia unia näki yöllä ja mitä oppitunteja tytöllä on koulupivän aikana. Kun Äiti on vaitonaisena mutustanut puuronsa ja kolauttaa lautasen pikkupöydälle, Kielo korjaa astiat pois ja tiskaa ne lommoisessa tiskialtaassa. Sen jälkeen Kielo harjaa taas äidin hiukset ja kampaa ne letille ja varmistaa että Äidillä on riittävästi vaatteita päällä. Oikein kylminä aamuina Kielo antaa äidille vielä ison villapaidan päälle. Villapaita on Kukkaisisän vanha ja tuoksuu aivan metsälle ja ihan vähäsen polttoöljylle. Sen jälkeen Kielo nappaa koulureppunsa lattialta ja pukee päälleen palttoon sekä punaiaset huopikkaat ja pinkaisee mäntykahvaovesta ulos.

Oven kolahtaessa takana kiinni on vuorossa Kielon päivän viimeinen rauhallinen, kaunis hetki. Koivunoksat huiskuttelevat Kielolle kuninkaallisen tyynesti polun vierellä ja yön jälkeen hangella on pikkueläinten tassujen kirjoittamia satuja. Kettu, Jänis, Hiiri, Harakka ja Orava ovat vipeltäneet puhtaan lumipeiton täyteen juttujaan, ne puhuvat päällekkäin ja Kieloa naurattaa. Lumi narisee taas huopikkaiden alla ja Kielo kuuntelee hiirikuoron laulua. Aurinko loimuaa matalalla ja se suukkottaa Kielon pakkasessa kipristeleviä poskia. Pakkasukko nauraa hohottaa sydämellisesti peltojen yllä ja antaa Kielolle kauniit valkopäällysteiset ripset. Kielo pyyhkäisee pienet jalokivet pois ripsistään ja hohottaa myös pakkasukolle hyvät huomenet.

Kylätie mutkittelee peltojen välissä kuin irronnut hius lattialla. Vielä hetken Kielo kulkee huopikkaat narskuen hiljaisuuden keskellä ja imee itseensä voimaa ympäriltään kuuluvista lempeistä luonnon äänistä. Ne kehuvat häntä, Kaunis Kielo, Viisas Kielo, Ihana Kielo, Rakkaamme Kielo, Maailman paras Kielo! Kielo hymyilee niin että hampaat näkyvät ja suupielet venyvät karvahatun korvaläppien korkeudelle. Nokkela Kielo, Kiva Kielo, Kipakka Kielo, Suloinen Kielo,
-Poks! Kielo havahtuu ja äänet pakenevat pois. Lumipallon rippeet koristavat Kielon takin hihaa. Tahtomattaan Kielon silmäkulmaan tiivistyy tippa. -Pakkasukko, älä kiusaa nyt! Kielo uhoaa ja syyttää valkopartaista miestä kyyneleestään.

Hiljaisuus on poissa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti