maanantai 15. syyskuuta 2014

Talvimaan Kielo 1

Jossain kaukana, siellä missä aurinko hymyilee kalpeana ja kirkkaana matalalla taivaanrannan lähettyvillä, juuri siellä missä lumi narskuu kengänpohjien alla kuulostaen pienten hiirien kuorolaululta, siellä asuu Talvimaan Kielo.



Kielon koti seisoo mutkaisen kylätien perimmäisessä kaarteessa. Pihapolkua vartioi punainen irvistelevä postilaatikko, jonka lempiruokaa ovat postikortit sekä kirjeet, ne se rouskettelee punaiseen mahaansa, jättämättä niistä jälkeäkään. Koivut kumartelevat polun kummallakin puolella. Ne huojuttelevat pitsisiä käsivarsiaan tuulessa ja tervehtivät Kieloa aamuisin tuskin korvin kuultavalla laulullaan. Mutta Kielo kuulee koivujen laulun. Talo polun päässä on myöskin punainen ja sekin hieman irvistelee. Sieltä täältä pilkottaa repsottavia lautoja ja valkoinen maali ikkunanpielissä hilseilee muistuttaen koivunoksien pitsihanskoja. Savupiippu talon katolla on kylmä ja surullinen, se ei tuprauttele iloisia savukiehkuroita kuten ennen vaan köhii vain silloin tällöin nokisia tuprahduksia. Silloin piippu kuulostaa aivan Kielon sairaalta Vuokko-tädiltä, joka asuu vanhainkodissa kylätien toisessa päässä.

Vaikka Kielon koti on hieman rapistunut, se on silti Maailman Paras Paikka. Kielo rakastaa kotiovensa kahvaa, joka on vuoltu käppyräisestä männystä ja se on kulunut ajan kuluessa sileäksi ja hohtavaksi. Ovenkahva sopii Kielon pieneen käteen täydellisesti ja ovi aukeaa hieman narahtaen, hihkaisten tervetulotoivotuksensa aina yhtä uskollisesti. Joskus iltaisin maatessaan sängyllään, Kielo katselee ulko-ovea ja tuntee olonsa turvalliseksi, mäntykahvainen ovi suojelee häntä kaikelta pahalta asettuen Kielon ja maailman väliin pystyselkäiseksi, narisevaksi muuriksi.
Kielo asuu kaksin vanhan äitinsä kanssa. Kun Kielo saapuu kotiin, äiti istuu aina samalla paikalla, keinutuolissa ikkunan edessä. Äiti vääntelee käsiään sylissään ja katselee ulos huolestunut ilme kasvoillaan. Takka on kylmä ja aurinkoisella ilmalla Kielo hauskuuttaa itseään puhaltaen ilmaa takan pesään ja katselee kuinka nokihiukkaset tanssivat villisti valonsäteiden valelemassa tuvassa. Kun Kielo oli pieni, Äiti torui tyttöä hiukkasten tanssittamisesta, mutta nykyään Äiti ei edes huomaa Kielon puuhia. Hän voisi taluttaa tupaan vaikka elefantin eikä Äiti olisi moksiskaan.

Iltaisin Kielo harjaa Äidin hiukset hellästi ja antaa lämpimän suukon tämän hieman uurteiselle poskelle. -Kauniita unia Kukkaisäitini, Kielo kuiskaa äidin korvaan ja peittelee tämän keinutuoliinsa. Joskus iltaisin, kun Äiti on jo nukahtanut tuoliinsa ja Kielo makaa kovalla laverillaan, Kieloa itkettää vähän. Hän on surullinen, koska äiti on surullinen. -Olisinpa vahva ja viisas ja tietäisin kaikki maailman loitsut, Kielo toivoo ja huokaisee. Mitä minä hassuttelen, en minä voi Äitiä parantaa, en minä eikä mitkään maailman loitsut. Vaikka koti on maailman paras paikka, silti joskus Kielo toivoisi olevansa ihan joku muu, jossain ihan muualla ja että hänellä olisi ihan tavallinen äiti, joka puhuisi, nauraisi, keittäisi puuroa aamuisin, lämmittäisi takkaa ja tekisi lumienkeleitä hangessa Kielon kanssa.
Iltaisin, siellä kovalla laverilla maatessaan Kielo tuntee itsensä maailman yksinäisimmäksi tytöksi.
**

Tässä seuraa toisenlaista "tuotantoani", satumaailmaa. Aion julkaista tämän Talvimaan Kielo-tarinan osissa, sen verran pitkä se on kerralla luettavaksi, ainakin näin nettimaailmassa. Sadut kiehtovat minua valtavasti, niillä on ihmeellistä voimaa liikuttaa, naurattaa, kertoa, opettaa, antaa elämyksiä ja toisaalta vain viihdyttää sekä kirjoittajaansa että lukijaansa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti