lauantai 4. lokakuuta 2014

Muista laittaa pitkät päälle, on pimeää


Anopinkieliä ja kompastuskiviä,
merkitsemättömiä suojateitä,
ylinopeutta telkänpönttöön,
pohjaan palaneita puuroja,
pommiin nukuttuja aamuja,
aamuun valvottuja öitä,
sanattomia pyyntöjä,
epäonnistuneita
elämän tenttivastauksia,

kultaköynnöksiä ja hallanvaaroja,
pesemättömiä pyykkejä,
pyyhkimättömiä tuhruja
elämän teorian ainekirjoituksessa,
kutsumattomia vieraita
todistamassa kaaosta,
ajan matelua palvova mieli,
väliin jääneitä sydämenlyöntejä

hiljaisuus,
joka minut verhoaa syleilyynsä,
antaa unohtaa elämän harmaa,

kohtalonpensaita ja ravinnepuutteita,
banaanikärpästen kolonna;

unohduksessa kotona.

Tässä tää nyt on,
mun taidonnäytteeni,
elämäni suloton,
edessäni leijailee
tuhkana
saavuttamattomana.

Ja mistä niitä saa,
vakuutuksia elämälle,
kaiken varalle
jos ei omat voimat riitäkään,
kuka korvaa
rikkinäisen ruukun,
haljenneen mielen?

Tässä tää nyt on,
paras mihin pystynkään?

Ei täältä parempaa löydykään.

Ponnettomasti poljen jalkaa,
kun en enää jaksa vastustaa

imua mustaa.

En jaksa sulkea korviani
kutsuvilta säveliltä,

nuoteilta 
esiäitien,

laululta levon.

Jos tähän käyn,
kuka mut korjaa,
jos tähän itseni

lasken,

kuka korjaa sotkut,
kuka kaipaa
ja kuinka paljon,

kuka maksaa arkun,
kuka tekee tarjoilut
muistotilaisuuteen,

kuka kaipaa,
kuka syyttää
ja ketä.

Olisiko maailma
mustempi?

Olisiko enkelini kirkkaampi?

Muista, 
että rakastin elokuun öitä,
tammikuun aamuja,
kosketuksesi silkkiä,
hetkiä pysähtyneitä,

muista että 
olin enemmän 
kuin pystyin

Vanki


Tunnen vartaloni muuttuvan
vihamieliseksi muuriksi,

minun
ja maailman välille.

Ihoni hiljaa huutaa hoosiannaa,
taluttaa minua vuoteeseen
kuin pientä lasta.

eivätkä suojelusenkelit ylläni havise,
turvaton on pimeä ympärillä.

Ja niin raskas on käsi nostaa,
taitamaton itseään parantamaan;

kuinka voisinkaan sinut pelastaa?

Peilikuva silmissä välkkyy,
huojuu ja sumenee,
silmäni siltä suljen;

kun en enää tiedä kuka minua kuvastimesta katsoo,
jokin sisälläni pelokkaana värisee
itsensä ääriviivoja tapailee.

Ja niin on raskas käsi nostaa,
vartaloni muuri rapiseva,

tän alle romahdan

jään

Dear Eki,


Oon jo ihan iso tyttö (158/60, onks ok?),
mut mitä mä voin tehdä,
kuin kaikki pelottaa mua?

Onks jotain lääkettä sellaseen,
et kun on vaikee juttu,
niin mä ihan taannun
lamaannun?

Hei lekuri,
mä oon ihan normaali pimu,
mut mikä mun päätä vaivaa,
kun se on jotenkin
outo?

Meneeks tää ohi
vai pitäskö mun
ottaa aivolääkettä?
Talvimaan Kielo 5

Päästessään irvistelevän postilaatikon kohdalle Kielo pysähtyy kuin seinään. 
-Kettu! Miten se pärjää yksin! Entä jos äiti huomaa sen! Kielo on jo kääntymässä kannoillaan ja ryhtymässä juoksemaan takaisin tupaan, kun tyttö huomaa pörheän ketunpojan istuvan postilaatikon vieressä.
-Mennään jo, kettu sanoo ja venyttelee itseään, harottaen tassunsa leveiksi räpylöiksi. Kielo kallistaa päätään katsoen kettua ihmeissään. 
-Tuletko sinä mukaani? Ethän sinä voi!, Kielo huudahtaa peloissaan, Isot pojathan saisivat sinut käsiisi ja tekisivät sinusta vielä karvalakin! Tai keinujatytöt kiskovat sinua hännästä ja laittaisivat sinut liekaan! Ei, et saa tulla mukaan, Kielo huutaa täyttä kurkkua.
 -Älä höpsi, kettu sanoo ja lähtee kipittämään kylätietä eteenpäin. Kielo pyyhkii kyyneleet silmistään ja lähtee seuraamaan Kettua. 
-Jos aiot tulla mukaani, Kielo sanoo hengästyneenä tavoitettuaan ketun, sinun on pysyttävä piilossa, vaikka repussani!
 -Jaa, että Kettu repussa, kettu tuumaa ja irvistää niin että hampaat välkähtävät aamuauringossa. Kettu pysähtyy istumaan, katsoen Kieloa tarkasti. 
-Älä huolehdi Kielo. Minä tulen sinun mukaasi ja lupaan, ettei kukaan huomaa minua. Minuahan ei pöllyytetä tai kiskota hännästä eikä varsinkaan laiteta liekaan! Ei. Kukaan ei edes tajua, että minä olen kanssasi, vain sinä tiedät. Kettu puhuu rauhallisesti ja katsoo rävähtämättä Kieloon. 
-Vain sinä tiedät Kielo. Mietipä sitä! Mikä salaisuus! Mikä mahtava jekku! Sinä menet kouluun ihan muina tyttöinä ja sinulla on kettu mukanasi! Eikä kukaan arvaa mitään! Voi pojat, kylläpä sinua mahtaa hymyilyttää! Kettu pomppaa pystyyn ja lähtee kipittämään häntä villisti viuhkuen. Kielo lähtee seuraamaan kettua epäuskoisena. 
-Miten kukaan voisi olla huomaamatta kettua! Minullehan nauretaan entistä enemmän, jos tulen kouluun metsäneläin kintereilläni. Kielo kuvittelee jo mielessään kaikkia niitä uusia haukkumasanoja, joita isot pojat kylätiellä hänelle keksisivät. Huomaamattaan Kielo on saavuttanut Ketun ja kettu katsoo Kieloa kuin hymyillen, kannustaen tätä kulkemaan reippaasti vierellään. Kielo ei voi olla hymyilemättä ja tuntematta riemua katsoessaan ketunpojan kapeaa kuonoa ja tuuheaa, kimaltelevaa turkkia. Kielon hymy nousee kohti korvia ja hänen sydämensä pamppailee rauhallisesti rinnassa. Kielo kävelee rauhallisemmin, ja kettukin hidastaa askeltaan.
 -Tässä on nyt Jotain Kummallista, Kielo miettii. On hiljaista! Kielo katsoo ojaan ja lumipenkkaan. Siellä lumen keskellä, pipot vinossa ja posket punaisina seisoo poikajoukko. Yhdellä on lumipallokin kädessä! Mutta mikseivät ne tee mitään. Kielo kävelee tuijottavan poikajoukon ohi askel kerrallaan, tuntien vieläkin hymynkareen poskillaan. Hiljaisuudessa kuuluu vain Kielon huopikkaiden narskunta lunta vasten.

Silmänräpäyksessä Kielo on koulun pihalla ja tällä kertaa hän ei ole lumipaakkien täplittämä eikä hänen hengityksensä vingu juoksemisesta. Portaiden luokse päästyään Kielo tajuaa sittenkin myöhästyneensä. Isot tytöt ovat jo keinuilla ja muidenkin lasten äänet kiirivät iloisina koulun pihalla. Kauhu jysähtää Kielon sisuksiin kuin tykinkuula ja hän tuntee kuinka vatsa muljahtaa ympäri palttoon alla. Mutta silloin Kettu tekee valtavan loikan suorilta jaloiltaan ja hyppää Kielon syliin. Pehmeä, hentoinen eläin tuntuu Kielon käsien suojassa, vatsan päällä rauhoittavalta. Kettu iskee Kielolle silmää ja hieroo poskeaan tytön palttoon karkeaa pintaa vasten. Kielon posket nykivät palavasta halusta hymyillä ja nauraa.
 -Minun oma kettuni! Minä suojelen sinua kaikelta, hännännykijöiltä ja pöllyyttäjiltä ja muilta ilkimyksiltä, Kielo tuumii päättäväisesti. Mikään ei saisi satuttaa hänen Omaa Kettupoloaan.
 -Ei, Kielo, Minä suojelen Sinua Kaikelta, kettu sanoo ääni tulvillaan rakkautta ja päättäväisyyttä.
Yht'äkkiä Kielo huomaa muiden lasten juoksevan ohitseen, kun opettaja soittaa kelloa ovensuussa. Kaikenkokoiset lapset vilisevät Kielon silmissä pulisten ja nauraen eikä kukaan kiinnitä häneen mitään huomiota. Kukaan ei tuupi, kukaan ei kisko letistä, kukaan ei huikkaa edes yhtä satuttavaa sanaa. Joku pisamanenäinen poika katsoo Kieloaa ohimennessään ja hymyilee! Kielon jalat ovat juurtuneet hämmästyksestä paikoilleen, kun kettu tuuppii häntä sylissä.
 -Äkkiä nyt,se kuiskaa, olet viimeinen pihalla, äkkiä sisälle! Kielo ei saa sanaa suustaan vaan tallustelee epäuskoisena sisälle. Verannalla kettu hyppää Kielon sylistä lattialle ja ravistelee turkkiaan ja kipittää luokkaan Kielon edellä.
 -Tämähän toimii! Me jekutamme kaikkia, yhdessä, minä ja Kettu! Kielo hykertelee mielissään ja kiskoo palttoon päältä ja ryntää luokkaan. Kielo kiiruhtaa pulpettinsa ääreen eturiviin ja siellä, hänen pulpettinsa alla, Kettu istuu tarkkaavaisena odottaen häntä. Kielo tuntee ketun painautuvan jalkojaan vasten lattialla, kun opettaja aloittaa matematiikantunnin.

Koulupäivä on samanlainen kuin jokainen sitä edeltävä, mutta samalla aivan erilainen kuin yksikään aiempi. Kielo tuntee outoa rauhallisuutta ja iloa. Välitunnilla kettu seisoo Kielon vieressä ja Kielo uskaltautuu katselemaan muita oppilaita rohkeammin kuin ennen. Millainen vilske pihalla onkaan! Eikä Kieloa pelota ollenkaan. Eikä kukaan kampita Kieloa sisälle mentäessä tai lällätä hänelle ruokajonossa. Ruokalan täti on yhtä ystävällinen kuin ennenkin, mutta tällä kertaa täti sujauttaa Kielon taskuun kaksi korppua ja nauraa tietävän oloisena, kun Kielo hämmästelee taskunsa sisältöä. Koko päivän ajan kettu seuraa Kieloa vaitonaisena, aina muutaman askeleen päässä ja oppitunneilla kettu nukkuu tuhisten pulpetin alla. Koko päivä on kuin unta!

Kun viimeinen oppitunti päättyy ja opettaja antaa luvan lähteä kotiin, Kielo empii nousta pulpetista. Silloin kettu suhahtaa lattialta: -Mene vain! Minä suojelen sinua! Kieloa naurattaa, pieni Kettu on niin itsevarma! Se on hädintuskin rusakon kokoinen, mutta silti se luulee pystyvänsä suojelemaan häntä. Jos pieni kettu voi olla noin rohkea, että tulee ihmisten keskelle kouluun, voin minäkin yrittää olla vähän rohkeampi, Kielo päättelee. Tyttö kävelee varovaisesti kohti naulakoita, missä muut oppilaat pukevat jo päälleen ja puheensorina täyttää kapean käytävän. Aluksi Kielo painaa päänsä rintaansa vasten, jännittäen lihaksensa. Nyt ne iskevät, Kielo pelkää, mutta kun mitään ei tapahdukaan, Kielo nostaa hitaasti päänsä pystyyn. Ei vieläkään nimittelyä eikä tuuppimista. Kielo hymyilee ja ryhtyy pukemaan päälleen reippaasti. Kettu on pompannut kenkätelineen päälle ja nuolee tassujaan tarkasti.

Paljaspäisenä Kielo astelee ulos koulusta, ja ensimmäistä kertaa aikoihin hän ei tunne pakottavaa tarvetta juosta kotiin. Ilma on melkein lämmin ja aurinko tiputtelee timanttisäteitään Kielon ympärille. Pakkasukko hohottaa vaimeasti, se on väsynyt mutta jaksaa hieman uhitella. Lapset hajaantuvat suuntiinsa, kuka minnekin päin kylää, toiset yksin, toiset pienissä ryhmissä. Kielo suuntaa kulkunsa varmoin askelin, kettua seuraten, kohti kylätien perimmäistä kaarretta, kohti kotia.


Kielo katselee, kuinka kettu kirmailee pitkin ojia ja pellonpiennarta, tehden ihmeellisiä loikkia ilmassa, jahdaten jotain näkymötäntä hangen pinnalla. Sen tuuhea häntä liehuu kuin tulenliekki takassa. Ketun kirmailua katsellessaan Kielo tuntee pakottavaa halua päästää ilonsa ulos pakahtuvasta rinnastaan ja pyrähtää juoksuun, hypäten ojan yli ja heittäytyen pehmeään, upottavaan hankeen selälleen. Hän katselee kimmeltävää taivasta yläpuolellaan ja tuntee lumen karkaavan kauluksesta takin sisälle. Kielo ei edes huomaa lumen sulavan niskansa lämmössä, vaan levittää kätensä ja jalkansa levälleen, tehden lumienkelin pellon koskemattomalle peitteelle. Kielo sulkee silmänsä ja tekee suuren, kauniin lumienkelin, joka voi lehahtaa vahvoilla siivillään taivaaseen, kunhan Kielo nousee sen päältä pois. Kielo nauraa ääneen silkasta riemusta ja avaa silmänsä.

torstai 18. syyskuuta 2014

Oman elämänsä sorsa



Kukapa meistä
ei olisi rähmällään
tässä elämässä,

räpylöitä myöten,

yrittäen pysyä
     pinnalla.

Kukapa meistä
ei olisi väistellyt loiskeita
elämän ristiaallokossa,

selviten
kuka mitenkin
      parhaiten pystyy,
vimmatusti paikallaan polkien.

Kukapa meistä
ei olisi tavoitellut
      sitä maukkainta palaa,
joka siintää
      pohjalla,
houkutellen,
kuin lupaus paratiisista.

Kukapa meistä
ei olisi kastellut sulkiaan,
       läpikotaisin,
sitä paratiisia tavoitellessaan.

Yhteiskunnan vihollinen nro. 1?


Joutenolo ammattilainen
joutaa olla jouten.
Ja joutuisasti
päivät joutuvat

olemisen tärkeimmän ytimen ympärillä.

Joutenolon ammattilainen
joutaa huomata sen
minkä ohi
kiirehtivät kulkevat

joutaa huomata pölypilven kauneuden
kiirehtivien kannoilla.

Joutenolon ammattilainen
joutaa kuunnella
taivaan liikkeen,
huomata sateen enteen,

kiirehtivien tarkkaillessa
verkkosivun säätutkaa.

Joutenolon ammattilainen
joutaa antaa tilaa
sydämensä sykkeen
rauhoittua,
kiirehtivien ohi pyrhältäessä,
joutilaan säikäyttäessä;

tuollainenko olla pitäis?

-Jouten mutten joutava,
tuumaa joutilas
ja joutuu unelmiinsa.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Talvimaan Kielo 4


Illalla Kielo seisoo vessassa, varpaat kylmästä kipristellen ja katsoo itseään peilistä. Kielo on surullinen. Surullisempi kuin koskaan ja hänen poskelleen kirpoaa pullea suolainen kyynel. Äiti kuorsaa tuvassa sikeästi ja talon seinät valittavat pakkasen paukkuessa ulkona. 
-Olen maailman yksinäisin tyttö, Kielo lausuu sanat juuri ja juuri ääneen. Hän painaa päänsä rintaasa vasten ja nyyhkäisee.

Silloin, juuri sillä nyyhkäisyn täyttämällä hetkellä Kielo kuulee rapinaa. Rapinaa ja sitten mutinaa. Mutinaa ja sitten, ikään kuin pienen kielen aikaansaamaa lipomista. Kielo säpsähtää ja kääntyy ympäri pienen pienessä vessassa. Hän pyyhkäisee poskiaan ja tarkentaa katsettaan hämärässä kopissa. -Kuka siellä, Kielo tivahtaa. Oven pielessä häälyy jokin pieni, punertavaa valoa hohtava olento. Punertavaa ja sitten valkeaa. Valo kirkastuu äkisti ja Kielo ei ole uskoa silmiään. Vessan ovenkarmiin nojaa pieni kettu. Sen hännänpää, tassut ja kuono hohtavat valkoisina.
-Kielo, kettu mumisee. 
-Kielo, kettu sanoo selvemmin, olen väsynyt, mennään jo nukkumaan, Kettu sanoo aivan selvästi. Kielo seisoo jähmettyneenä peilin edessä ja tuijottaa pientä eläintä. 
-Nukkumaan? Sinä haluat minun kanssani nukkumaan, Kielo kysyy. 
Pieni eläin raaputtaa korvantaustaansa ja haukoittelee makeasti, niin että ruusunpunainen kieli näkyy kippuraisena sen kidassa. Eläin ei virka enää mitään vaan lähtee lontustelemaan kohti tupaa. Kielo hieroo silmiään ja pieni arka ilon läikähdys kuplii hänen rinnassaan. Kun Kielo oli pieni, hän toivoi itselleen lemmikkiä. Joka joulu ja syntymäpäivä ja joskus siinä välissäkin Kielo pyysi Äidiltä itselleen pientä koiraa tai kissaa, mutta Äiti sanoi vain, että eläimistä on liikaa murhetta. Äiti puhui kyynelsilmin luopumisesta ja menettämisestä, eikä Kielo ymmärtänyt, hänhän pitäisi eläimestä hyvää huolta, ei sille mitään kävisi.

Mutta nyt, Äiti on hädintuskin itsekään olemassa, ei hän huomaisi, vaikka tuvassa asustelisi heidän kahden lisäkseen pieni ketunpoika, ei varmasti huomaisi! Kielo hiipii takaisin tupaan ja tarkentaa katsettaan hämärässä. Kielon tyynyn vieressä on pieni, rauhallisesti kohoileva möykky. Kielo asettuu varovasti Ketun viereen ja palaa halusta koskettaa olentoa. Se näyttää niin pehemältä ja lämpimältä. Kettu kääntyy ympäri, katsoo Kieloa mustilla, loimuavilla silmillään. Kielo hymyilee pimeässä ja koettaa tukahduttaa halunsa nauraa ääneen, niin onnellinen hän on. Ihan varovasti tyttö hipaisee ketun turkkia. Kun se ei katoakaan hänen kosketuksestaan tai säpsähdä pitäen silitystä epämiellyttävänä, Kielo rohkaistuu ja silittää olentoa hieman lisää. Ketun silmät ovat puoliummessa ja se maiskuttaa suutaan nautinnollisesti. Kettu näyttää jo nukahtaneen ja Kielo vetää varovaisesti kätensä pois, kun pieni karvamytty avaakin silmänsä ammolleen ja lipaisee Kielon kättä. Ensin varovasti, koko ajan katsoen Kieloa silmiin, kuin varmistaakseen, että tyttö ei kavahda pois pitäen kosketusta epämiellyttävänä. Varmistuksen saatuaan Kettu nuolee Kielon kättä silmät ummessa, lipoo Kielon sormenpäitä, sormenvälejä ja kämmentä ja lopulta nukahtaa pieni kuono Kielon kämmennen päällä. Kielo on hämmästyksestä ymmällään, mutta samalla hänen sisällään kuohuu maailman ihanin hyvänolon aalto, joka tuudittaa hänetkin syvään, rauhalliseen uneen.

Seuraava aamu valkenee kirkkaana ja kalpea aurinko tunkeutuu tuvan hahtuvaisten verhojen väleistä sisään innokkaana. Kielo herää aiemmin kuin ikinä, aivan itsestään. Kello ei ole vielä soinut ja Äitikin nukkua tuhistaa keinutuolissa vaiti. Kielo säpsähtää kauhistuneena. Kettu! Oliko se vain unta, Kielo miettii jo valmiiksi pettyneenä, eikä uskalla kääntyä katsomaan selkänsä taakse. Mutta siellä seinän ja tyynyn välissä nukkuu kippuralla pieni kettu. Se on punainen karvakasa, valkoinen hännänpää ja tassut ovat piilossa kiepissä. Kielo hymyilee ja vain katselee kettua. 
-Antaa pikkuisen nukkua. Mistähän sinä oikein olet tullut, oletko pujahtanut ovesta sisään huomaamattani, Kielo miettii. Kettu avaa toisen silmänsä ja katselee Kieloa. 
-Kielo, kettu sanoo tytön nimen, kuin se olisi maailman kaunein ja ihmeellisin nimi, maistellen sanaa ja heläyttäen sen ilmoille kuin sävelen. 
-Minä olen Ihan Tavallinen Kielo vain, Kielo sanoo hämmentyneenä. Mutta sinä olet kyllä täydellisen ihana Kettu, Kielo kuiskaa. Kettu nostaa häntänsä kiepistä ja paljastaa koko pienen kapean päänsä. 
-Niin olenkin, kettu sanoo ja näyttää kuin se hymyilisi. Mutta minä tunnen sinut, kettu kuiskaa myös. Sinä olet täydellisen ihana Kielo, kettu sihauttaa salaisuutensa pienten mustien huultensa raosta.
Kielon silmät ovat kummastuksesta ammollaan ja silloin eläin nousee venytellen istumaan Kielon syliin. 
-Sinulla on kiire, kettu tokaisee. Kielo havatuu ja huomaan kellon viisareiden naksuttavaisen tanssin edenneen jo pitkälle. Kielo kiskaisee itsensä hätääntyneenä pystyyn ja pinkaisee keittonurkkaukseen kolistelemaan kattiloita ja kahvipannua.


-Tyhmä Kielo, olen maailman huonoin tytär! Äidin leivät, Äidin kahvi! Kielo toruu itseään kulmat kurtussa. Äidillä ei ole ketään muuta kuin minut, Minun on huolehdittava äidistä! Kielo puhisee lähes kyynelsilmin itselleen. Äiti herää keinutuolissa, Kielo tietää sen katsomattakin, koska tuvasta alkaa kuulua rauhallinen keinutuolin jalasten narske. Kielo keittää puuroa vain Äidilleen, hän ei tänä aamuna ehdi syödä Äidin kanssa tai muuten hän myöhästyy koulusta ja joutuu saapumaan pihalle yhtä aikaa kaikkien muiden lasten kanssa, niin ei saa tapahtua! Kielo antaa puuron äidille ja asettelee kahvin ja leivät pöydälle, suikkaa äidille suukon ja kiirehtii pukemaan. Palttoo, huopikkaat, reppu, tumput. Karvahattu on jossain hukassa, mutta Kielolla ei ole aikaa etsiä sitä. 
-Mieluummin palellutan pääni kuin olen myöhässä koulun pihalta, Kielo päättää. Kielo syöksyy ulos ja paiskaa mäntykahvaoven perässään kiinni. Hän juoksee pitsihansikoitujen rouvien välitse kohti kylätietä, asetellen samalla reppuaan paremmin selkäänsä.  

Jakojalkatauti

Ruumiini jakautuu kahtialle,

toisella jalalla kiirehdin seuraavaan hetkeen
ja toisella
yritän jarruttaa väistämätöntä.

Jos olisi vain
tämä hetki,
saisin seisoa tukevasti
kummallakin jalalla.

Talvimaan Kielo 3

-Kumma-Kielo, Kiero-Kielo, Kikkura-Kielo, KukkaisKielo, lällä-lällä-lää! 
Kielo peittää korvansa tumpuillaan ja jatkaa kävelemistä ilkkuvan joukon läpi. Hän mutristaa suunsa tiukkaan suppuun ja kulmansa kurttuun. Kylänraitin pojat, yläkoululaiset ovat joka aamu Kieloa vastassa matkalla kouluun. Ja joka kerta pojat keksivät uusia sanoja joilla satuttaa Kieloa. Onneksi Kielo on nopea jaloistaan ja osaa näyttää erityisen tuimalta. Kun huopikkaat kuljettavat häntä eteenpäin, pojat jäävät taakse ja ilmassa kiirii räkäinen nauru. 

-Senkin räkänokat. Senkin kakkasäkit! Kielo kiroaa mielessään ja jatkaa matkaa koulun pihalle. Koulu sijaitsee kylätien puolessavälissä sankan kuusimetsän laidassa. Juosten matka sinne kestää viisi minuuttia. Kielo on laskenut ajan pienestä violetista leijona-rannekellostaan, jonka hän on saanut Kukkaisisältä kuusivuotiaana. Koulun pihalla on jääkenttä ja suuri aitta sekä keinu. Koulu on iloisen punainen eivätkä sen valkoiset ikkunanpielet hilseile kuten kotona. Kielo kävelee portaiden luokse ja huomaa ikkunassa opettajan kasvot. Verhot heilahtavat ja opettaja katoaa luokkaan. Kielo on aina etuajassa. Hän tahtoo olla ensimmäinen koulun pihassa, hän tahtoo olla ensimmäinen, joka astelee sisään kun rehtori avaa oven viittätoista minuuttia vaille kahdeksan. Silloin muut oppilaat ovat vasta saapumassa pihalle ja Kielo saa mennä rauhassa sisään luokkaan.
Joka päivä Kielo istuu valmiina luokassa kun tunti alkaa vähän yli kahdeksan. Hän istuu pulpetissaan ja katsoo eteenpäin. Koulupäivä kestää kello kahteen ja niiden kuuden tunnin aikana paras hetki on ruokailu. Keittiön vanha Martta on pullea, lämmin täti, joka antaa Kielolle aina vähän enemmän ruokaa kuin muille ja ruokalasta poistuessaan Martta livauttaa Kielon mekon etutaskuun karamellin ja hymyilee Kielolle tietäväisenä ja iskee tytölle silmää.

Välituntien aikana Kielo pysyttelee koulun ulko-ovien lähettyvillä. Joskus hän muovailee lumikissoja ja -koiria. Kielo tekee sen, vaikka tietää hileisten olentojensa olevan päivän loppuun mennessä pelkkiä murjottuja lumikasoja. Joskus Kielo tarkkailee kiinnostuneena muiden tyttöjen leikkejä keinujen luona. Ilakoivat naurunkiljahdukset saavat Kielon sielun värisemään ja katseen siirtymään kohti tyttöjä. Mitään muuta Kielo ei tahtoisi niin paljon, kuin olla yksi noista keinuvista tytöistä. Kaikkein eniten Kielo kadehtii Siniä, jolla on pitkä musta tukka, kirkkaanvihreät lapaset ja nauru, joka kuulostaa taivaanporttien helinältä. Sini asuu Kirkonkylällä suuressa keltaisessa talossa, jonka piippu tupruaa aina iloisesti ja Sinin pihalla astelee kaunis ajokoira, joka heiluttaa aina häntäänsä, kun ohi kulkee ihmisiä. Vaikka Kielon Koti On maailman Paras Paikka, joskus hän kuvittelee olevansa Sinin kadoksissa ollut kaksoissisko. Mutta aina kesken niiden kuvitelmien Kielon mieleen palaa kuva vanhasta Kukkaisäidistä ja Kielo jättää haavensa sikseen.
- Äiti tarvitsee minua, äidillä ei ole ketään muuta kuin minut, Kielo sanoo itselleen.

Koulupäivän päättyessä Kielo hoputtaa huopikkaansa juoksuun. Hän ei halua jäädä koulun pihalle leikkimään muiden kanssa, hän ei halua kuunnella muiden tyttöjen puheita loppupäivän leikeistä. Kielo juoksee kotiin ja viisi minuuttia koulun pihaa myöhemmin hän seisoo tutulla pihapolulla koivunoksien tervehdysten keskellä. Silloin Kielo huokaisee syvään. Nyt olen turvassa. Irvistävä talo On Maailman Turvallisin Paikka. Mutta mäntykahvaisen oven sulkeuduttua Kielon sydäntä kouraisee hieman, kun hän näkee Kukkaisäidin keinutuolissaan mutisemassa näkymättömille olennoille ikkunan takana. Surullisuus tuoksuu ummehtuneelle, kuin polun pohjalla maatuville lehdille syksyn taittuessa talveksi. Kielo juoksee Äidin luokse, halaa tätä lujasti ja katsoo ikkunasta. Mitähän Äiti siellä näkee. Vaikka hän kysyisikin, tämä ei osaisi vastata. Mutta sydämessään Kielo tietää, että Äiti odottaa Kukkaisisää. Mutta maailma vei Isän, eikä häntä enää ole. Ikkunan takana on vain tyhjä, hiljaisena huokaileva Talvimaan maisema.


Talvimaan Kielo 2

Aamut irvistelevässä tuvassa ovat Kielon lempihetki päivästä. Silloin on kiire ja paljon touhua ja Kielon poskille kohoaa punaiset läiskät, kun hän hoitaa askareita ennen kouluun lähtöä. Usein Kielo herää liian myöhään ja joutuu pinkaisemaan ylös sängystä hiukset vielä unesta sykkyrällä ja kasvot tyynynjälkien peitossa. Kielo keittää aamupuuroa itselleen ja äidilleen ja tekee samalla valmiiksi pinon voileipiä äidille päivän varalle. Hän voitelee leipäviipaleet ja asettaa joka siivulle palat lauantaimakkaraa ja tomaattia. Termoskannuun Kielo keittää vahvaa kahvia ja itselleen pieneen mukiin teetä, johon hän laittaa kolme sokeripalaa. Kielo asettelee leivät ja kahvin kuppeineen Äidin viereen pienelle pöydälle ja syö Äidin kanssa kaurapuuron. Kielo juttelee Äidille, kertoo tälle minkälaisia unia näki yöllä ja mitä oppitunteja tytöllä on koulupivän aikana. Kun Äiti on vaitonaisena mutustanut puuronsa ja kolauttaa lautasen pikkupöydälle, Kielo korjaa astiat pois ja tiskaa ne lommoisessa tiskialtaassa. Sen jälkeen Kielo harjaa taas äidin hiukset ja kampaa ne letille ja varmistaa että Äidillä on riittävästi vaatteita päällä. Oikein kylminä aamuina Kielo antaa äidille vielä ison villapaidan päälle. Villapaita on Kukkaisisän vanha ja tuoksuu aivan metsälle ja ihan vähäsen polttoöljylle. Sen jälkeen Kielo nappaa koulureppunsa lattialta ja pukee päälleen palttoon sekä punaiaset huopikkaat ja pinkaisee mäntykahvaovesta ulos.

Oven kolahtaessa takana kiinni on vuorossa Kielon päivän viimeinen rauhallinen, kaunis hetki. Koivunoksat huiskuttelevat Kielolle kuninkaallisen tyynesti polun vierellä ja yön jälkeen hangella on pikkueläinten tassujen kirjoittamia satuja. Kettu, Jänis, Hiiri, Harakka ja Orava ovat vipeltäneet puhtaan lumipeiton täyteen juttujaan, ne puhuvat päällekkäin ja Kieloa naurattaa. Lumi narisee taas huopikkaiden alla ja Kielo kuuntelee hiirikuoron laulua. Aurinko loimuaa matalalla ja se suukkottaa Kielon pakkasessa kipristeleviä poskia. Pakkasukko nauraa hohottaa sydämellisesti peltojen yllä ja antaa Kielolle kauniit valkopäällysteiset ripset. Kielo pyyhkäisee pienet jalokivet pois ripsistään ja hohottaa myös pakkasukolle hyvät huomenet.

Kylätie mutkittelee peltojen välissä kuin irronnut hius lattialla. Vielä hetken Kielo kulkee huopikkaat narskuen hiljaisuuden keskellä ja imee itseensä voimaa ympäriltään kuuluvista lempeistä luonnon äänistä. Ne kehuvat häntä, Kaunis Kielo, Viisas Kielo, Ihana Kielo, Rakkaamme Kielo, Maailman paras Kielo! Kielo hymyilee niin että hampaat näkyvät ja suupielet venyvät karvahatun korvaläppien korkeudelle. Nokkela Kielo, Kiva Kielo, Kipakka Kielo, Suloinen Kielo,
-Poks! Kielo havahtuu ja äänet pakenevat pois. Lumipallon rippeet koristavat Kielon takin hihaa. Tahtomattaan Kielon silmäkulmaan tiivistyy tippa. -Pakkasukko, älä kiusaa nyt! Kielo uhoaa ja syyttää valkopartaista miestä kyyneleestään.

Hiljaisuus on poissa.  

maanantai 15. syyskuuta 2014

Oh Lord!

Mä haluaisin 
heittäytyä selälleni,
kieriä,
kuin koira keväiseen maahan,
kuin elämästä nauttiva 
porsas
lämpimään mutaan!

Mä haluaisin
huutaa estoitta,
kuin intiaani metsässä,
kuin lapsi leikkipuistossa
kahden viikon jälkeen,
kuin sumusireeni
väärään aikaan villiintynyt!

Mä haluaisin
nauraa loputtomasti,
kuin lääkkeitä vaille jäänyt
avohoitopotilas,
kuin hysteriaa itsessään lietsova
teinityttö
idolinsa konsertin alussa,
kuin maailmankaikkeus,

aivan ajan alussa.

Mä haluaisin itkeä
ilman loppua,
kuin sylilapsi vieraan sylissä
vieraassa tuoksussa,
kuin maailmakaikkeus

tänä maanantaina.

Hetkestä lamaantunut


Hetket toisiaan seuraavat,
toisiaan siirtävät,
limittäin lomittuvat
elämäni tetriksessä,

enkä koskaan saa niitä
sopimaan,

Niin Kuin Pitäisi.

Tämäkin hetki,
auringonvalossa kylpevä,
liian suuri on paikkaansa
sille kuuluvaan.

Joten jääköön kaikki muu,
ja jääköön
vain tämä hetki,

monimutkainen
kaunis pala

liian suuri siitä eteenpäin siirtyäkseni.

Olkoon game over.

Talvimaan Kielo 1

Jossain kaukana, siellä missä aurinko hymyilee kalpeana ja kirkkaana matalalla taivaanrannan lähettyvillä, juuri siellä missä lumi narskuu kengänpohjien alla kuulostaen pienten hiirien kuorolaululta, siellä asuu Talvimaan Kielo.



Kielon koti seisoo mutkaisen kylätien perimmäisessä kaarteessa. Pihapolkua vartioi punainen irvistelevä postilaatikko, jonka lempiruokaa ovat postikortit sekä kirjeet, ne se rouskettelee punaiseen mahaansa, jättämättä niistä jälkeäkään. Koivut kumartelevat polun kummallakin puolella. Ne huojuttelevat pitsisiä käsivarsiaan tuulessa ja tervehtivät Kieloa aamuisin tuskin korvin kuultavalla laulullaan. Mutta Kielo kuulee koivujen laulun. Talo polun päässä on myöskin punainen ja sekin hieman irvistelee. Sieltä täältä pilkottaa repsottavia lautoja ja valkoinen maali ikkunanpielissä hilseilee muistuttaen koivunoksien pitsihanskoja. Savupiippu talon katolla on kylmä ja surullinen, se ei tuprauttele iloisia savukiehkuroita kuten ennen vaan köhii vain silloin tällöin nokisia tuprahduksia. Silloin piippu kuulostaa aivan Kielon sairaalta Vuokko-tädiltä, joka asuu vanhainkodissa kylätien toisessa päässä.

Vaikka Kielon koti on hieman rapistunut, se on silti Maailman Paras Paikka. Kielo rakastaa kotiovensa kahvaa, joka on vuoltu käppyräisestä männystä ja se on kulunut ajan kuluessa sileäksi ja hohtavaksi. Ovenkahva sopii Kielon pieneen käteen täydellisesti ja ovi aukeaa hieman narahtaen, hihkaisten tervetulotoivotuksensa aina yhtä uskollisesti. Joskus iltaisin maatessaan sängyllään, Kielo katselee ulko-ovea ja tuntee olonsa turvalliseksi, mäntykahvainen ovi suojelee häntä kaikelta pahalta asettuen Kielon ja maailman väliin pystyselkäiseksi, narisevaksi muuriksi.
Kielo asuu kaksin vanhan äitinsä kanssa. Kun Kielo saapuu kotiin, äiti istuu aina samalla paikalla, keinutuolissa ikkunan edessä. Äiti vääntelee käsiään sylissään ja katselee ulos huolestunut ilme kasvoillaan. Takka on kylmä ja aurinkoisella ilmalla Kielo hauskuuttaa itseään puhaltaen ilmaa takan pesään ja katselee kuinka nokihiukkaset tanssivat villisti valonsäteiden valelemassa tuvassa. Kun Kielo oli pieni, Äiti torui tyttöä hiukkasten tanssittamisesta, mutta nykyään Äiti ei edes huomaa Kielon puuhia. Hän voisi taluttaa tupaan vaikka elefantin eikä Äiti olisi moksiskaan.

Iltaisin Kielo harjaa Äidin hiukset hellästi ja antaa lämpimän suukon tämän hieman uurteiselle poskelle. -Kauniita unia Kukkaisäitini, Kielo kuiskaa äidin korvaan ja peittelee tämän keinutuoliinsa. Joskus iltaisin, kun Äiti on jo nukahtanut tuoliinsa ja Kielo makaa kovalla laverillaan, Kieloa itkettää vähän. Hän on surullinen, koska äiti on surullinen. -Olisinpa vahva ja viisas ja tietäisin kaikki maailman loitsut, Kielo toivoo ja huokaisee. Mitä minä hassuttelen, en minä voi Äitiä parantaa, en minä eikä mitkään maailman loitsut. Vaikka koti on maailman paras paikka, silti joskus Kielo toivoisi olevansa ihan joku muu, jossain ihan muualla ja että hänellä olisi ihan tavallinen äiti, joka puhuisi, nauraisi, keittäisi puuroa aamuisin, lämmittäisi takkaa ja tekisi lumienkeleitä hangessa Kielon kanssa.
Iltaisin, siellä kovalla laverilla maatessaan Kielo tuntee itsensä maailman yksinäisimmäksi tytöksi.
**

Tässä seuraa toisenlaista "tuotantoani", satumaailmaa. Aion julkaista tämän Talvimaan Kielo-tarinan osissa, sen verran pitkä se on kerralla luettavaksi, ainakin näin nettimaailmassa. Sadut kiehtovat minua valtavasti, niillä on ihmeellistä voimaa liikuttaa, naurattaa, kertoa, opettaa, antaa elämyksiä ja toisaalta vain viihdyttää sekä kirjoittajaansa että lukijaansa. 

Kokonainen 


En ole rikki!
Älä siis minua yritä

korjata.

Näetkö,
aivan ehjä
on kylkenikin,
siellä missä keuhkot
piilossa paljetyötään tekevät,

ehjä on,
vaikka on teipillä teipattu.

Ja huomaatko,
rintanikin on ehjä,
se missä sydämeni
pumppuhommiaan hoitelee,

ehjä on,
vaikka kuumaliimaa on tarvittu.

Ja katso,
päänikin on kokonainen,

vaikka vähän laastia
siihen on vaadittu.
Hide and seek

Pyörittelen arkea,
kuin rubikin kuutiota

ratkaisua piilotellen,
toden kohtaamista peläten,

vielä hetkeksi
 pakka sekaisin

turvaan sekamelskaan!

Maanantain karkoitusta

Poninhäntä kireälle,
päälaelle,
sinne missä mun suuret ajatukset sijaitsee,

ja heilumaan,
kuin häntä vasikan
kevätlaitumelle päästetyn.

Silmiin mustaa,
kissansilmiä matkimaan
vauhtivedot vapisevat,
sut tainnoksiin mä räpsytän.

Savuke suupieleen,
siitä viis
vaikka viidennen kerran
jo lopetin.

Automankka täysille,
särisevään kaakkoon saakka
kaasujalkaa villitsemään

ja hiekkatie pöllyää
ikkunoista sisään
vapautta kaipaaviin keuhkoihini,

kuuttakymppiä mutkaan.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Piilosilla


Piilottelen ajatuksiltani,
harhaudun toissijaisen toimeliaisuuden
helpottavaan hengähdystaukoon.

Piilottelen itseltäni.

Kaikki valot päälle,
radiosta melua maailmaan,
tietokone loimottamaan sohvapöydälle,
vedenkeitin hurisemaan,
silmillekin harhautusta-
televisio äänettömänä välkkyy.

Vaihdan vaatteet,
kastelen kasvit,
oion matonreunaa ja sängynpeitettä,
tiskaan koiran juomakupin,
järjestelen luettujen kirjojen pinon,
viikkaan viltit sohvalle sievästi,
kiillotan peilikaapin ovet
ja käännän vessapaperirullan
telineessään oikein päin

Enkä kuitenkaan onnistu
itseäni huijaamaan



Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa


Kynnenaluset mustina
möyhin penkkiä,
nypin rikkaruohoja
ja hymyilen
kimalaisten kakofonialle.

Kulta,
lannoititko kasvimaan,
kumpikin huudahtaa.

Vaan pihlaja se vaan
kukkaista konfettiaan
ripottelee mustaa multaa

täplittämään.

Lepattava lämpö

Herään valoisaan aamuyöhön,
verhot lepattavat.

Olet jättänyt ikkunan auki,
hyttysverkko pilkistää
karmien välistä.

Kylkesi kohoilee
varmasti ja hitaasti,
kuuntelen hiljaa
hengityksesi virtaa.

Hiljaa hivuttaudun
lähemmäksi
ja tunnen kasvoillani niskasi lämmön
joka peitonraosta ulos puskeutuu.

Viisi tuntia unta
ja sormenpääni ovat herkät,
alttiit tuntemaan,
ihollasi liukumaan.

Kuiskin äänettä sanoja,
hellyyden kuvia,
jotka kietoutuvat ympärillesi
kuin pilviharsot lempeät.

Ole siinä,
älä herää,

Oletpas sinä hyvällä tuulella, heti aamusta!


En nouse väärällä jalalla
vaan liidän lentoon
narisevalta vuoteeltani.

Viikonlopun autuus,
silloin ei posti kulje
eikä hartioita särje.

Ja lauantai on onnea,
olla ajattelematta arkea,
olla tuntematta
elämän eteenpäin pakottavaa huutoa,
joka jokaisessa lihassäikeessäni soi.

Ja sunnuntai on onnea,
pakoilla huomista,
vastuuta ja huolia,
ihmisenä olemisen
siirtämättömiä vuoria.

Täten antaudun
ja rukoilen;
anna mun unohtaa

itseni edes hetkeksi!

Huomenna sit


Odottaa odottaa odottaa,
antaa odottaa,

antaa laskujen odottaa,
antaa aikuisuuden odottaa,
antaa kiireen
ja niskahartiasäryn
tietokoneella istumisesta johtuvan
odottaa.

Odottaa odottaa odottaa,
antaa odottaa,

tulevaisuus antaa odottaa itseään,
tasapaino ja itsevarmuus,
maallinen huolettomuus
ja se myyttinen isoksi kasvaminen.


Odottakoon.

Tiettömän tuska


Ahdistus on vartalolleni
kihelmöivä tuttava;
vatsassani kehätie,
kiertoliittymä,
loputon ruuhka,
pillastunut karuselli
ja kusiaispesän ilmapiiri

ja kuvotus joka kupeitani kuppaa
ei katoa kirveelläkään,

vaan hiljaa sulaa,
rukousnauhan helminä
lattialle putoaa

yksi
kerrallaan
katoaa.

Ja illan hämärtyessä
en enää muista kehäkolmosta sisälläni,

kuulen soratien rauhoittavan rapinan

sielussani soivan.

Sopuisaa rinnakkaiseloa?


Kasvihuoneessa Euroopan keskivartalolihavin sisilisko,
peukalonkynnen kokoinen sammakko,
tiilenkoloon muniaan muniva hämähäkki
ja minä hiirenhiljaa hengittäen,
kaikki jähmettyneinä
toisiamme katsellen
tähän hetkeen tarrautuen.

Kuka on tunkeutunut
ja kenen reviirille.

Tahtoisin rikkoa
hauraan hetken,
luomakunnan olioiden
välillä vallitsevan;
puhaltaa tupakansavua sisiliskon
suomuiselle naamalle,
nepata sammakkoa
multaisella kynnenkärjelläni
ja pudottaa hämähäkin pesään
hehkuvan tumpin.

Silti annan harmaan päivän
kiukun valua pois,
ahdistukseni laimeta
jokaisen huokauksen myötä,
löytää syvältä sisältäni
kasvihuoneen asukin

hiljaisen.

Katson, näen


Silmäni ovat lasittuneet,
tyhjään tuijotukseen.
Se kaikki mitä nään,
ei ole mitä tahtoisin.

Näyttöpääte,
vastaantulevien kaista,
iltapäivälehden aukeama,
ruuhka automarketin kassalla,
tuoteseloste
ja tiliote.

Enkä mitään muuta tahtoisi,
kuin pilvilampaat,
kiehuvan kuusenkerkkäsiirapin,
rakkaani unesta värisevät silmäluomet,
sinitiaisen poikasen
ja ruohonkorren niiauksen
aamuauringossa.


Liikaako vaadin?

Varpaat veteen!


Ensimmäiset kaksi runoa julkaistu. Mutta kuka siellä rivien välissä koettaa huhuilla? Olen 28-vuotias kasvatustieteen opiskelija. Elämäni on syönyt vähän sitä ja tätä. Teinitytön kevyttä hattaraa, runotytön pimeitä ja sinisiä öitä, väkivallan varjossa elämistä, läheisen menettämisen repivyyttä, uuden pelotta kohtaamista, omien puutteiden peilistä katsomista, itsensä voittamista ja loputonta pettymistä, rakkautta, jonka voimaa ihmettelen ainakin joka toinen päivä, yksinäisyyttä, hetkittäistä vahvaa yhteenkuulumisen tunnetta, rumaa ja pelottavaa, kaunista ja leijuttavaa. Kaikkea sitä, mitä elämä nyt voikaan pitää sisällään.

                                          Tässä sielunmaisemaa, kesä Kemijoen varrella.

Ja entäs miksi sitten piti tehdä tällainen kliseinen temppu ja pistää blogi pystyyn?
1) Itsensä haastaminen. Jos kaikki muutkin pystyvät, miksen minäkin?
2) Kirjoittamisen halu. Se on minussa läsnä alati, halu kirjottaa, kertoa, kuvailla, maalailla, satuilla. Miksen siis koettaisi jakaa tätä muillekin?
3) Kertomisen tarve. Elämässäni on niin paljon asioita, joista haluaisin kertoa. Kaikista asioista en voi puhua julkisesti niiden oikeilla nimillä, mutta kuka minua estää kertomasta niistä tunteista, joita nuo asiat herättävät? Tulkinta jää sitten lukijalle. Eihän hyvä kirjallisuuskaan väännä kaikkea rautalangasta, sama lause voi tarkoittaa yhdelle lukijalle tätä ja toiselle toista. Ja se ei muuta asian totuudenmukaisuutta, totuus on kokijasta kiinni.

Kaunis kaavailu blogin tulevasta on pääasiallisesti hetkestä kumpuavat sekä menneiden päivien runot ja itse ottamani kuvat näitä täydentämään, mutta luvassa on luultavasti myös satujen tai kertomusten muotoon malliteltua pohdintaa, sekä tällaisia suorasanaisia välähdyksiä omasta elämästäni ilman vertauskuvallisuutta. Millaiseksi lie muotoudun tämän projektin myötä?

Runotyttö kiittää ja kuittaa, for the first time! :D

Tulla julki, näkyä ja kuulua

Kiltit lapset,
ne näkyvät
eivät kai sitten kuulu,
edes kukkuun verran.
Kasvukipuja,
orastavaa uhmaa,
ääriviivojen hahmottelua;
olenko minä
vai joku muu?

Tällä kysyä haluan,
näynkö?
Kuulunko?
Vai onko sillä väliä
pihaustakaan.

Oli miten oli,
tai olkoon olematta;
illan viime säteiden
kosteaan maisemaan silautuessa,
tiedän olevani tärkeä,
vaikka vain hengittämällä.
Yksinäisyys

sen pirstaleisena vapiseva anatomia,
lähes läpinäkyvä, häilyvä.
Ja mihin kaikkeen se pystyykään,
hiljaisiin tekoihin,
äänettömiin rukouksiin
kaikista voimakkaimpiin,
Lujinkin huuto,
kuin kuplat meressä,
kaikkeen ympärillä liukeneva.
Yksin, mutta yhtä,
kaikessa,
mutta erillään.

Ja huudon jälkeen,
jää luut kolisemaan
pirstaleisessa kehossaan.

Kuuleeko kukaan?